Tästähän tulee oikea sairaalablogi nykyään. Pääsin pois sairaalasta viikonlopuksi ja innostuin niin terveeksi, että huonostihan siinä kävi. Tauti ei tahtonutkaan asettua ja tänään lääkärit sitten halusivat minut takaisin sairaalaan. Jälleen kerran oli kova paikka, mutta toisaalta sairaus on hoidettava, jotta meidän vauva voisi jatkaa tyytyväisenä elämäänsä masussa.

Hyviä uutisia tuli eilen, kun kävimme mieheni kanssa rakenneultrassa ja vauvalla oli kaikki hyvin. Kaveri oli niin vauhdikas, että tahtoi leikkiä piiloleikkiä ultraajatädin kanssa, joten olimme siellä varmaan tunnin verran. Oli ihanaa katsella pikkukaverin liikkeitä. Sukupuolikin selvisi, mutta päätimme pitää sen vielä salaisuutena.

Sairaalaelämä on kaikin puolin kovin ahdistavaa, mutta yritän nyt lohduttautua ajatuksella, että täällä minut hoidetaan kuntoon ja masukkiasukista pidetään samalla tarkkaa huolta. Toisethan joutuvat jo ihan raskauden vuoksi istumaan sairaalassa koko loppuraskauden. Toivottavasti minun rupeamastani ei tule niin pitkää. Mutta vaikka yritän olla positiivinen, kyllä nyt ottaa päähän kaikki hehkutukset siitä että, ”raskaus on ihanaa aikaa”. Minun raskauteni on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin ihanaa, valitettavasti. Huomaan miten pelko etäännyttää minua vauvasta vauhdilla.