Alkukierrosta pettymyksestä toivuttuani ajatukset olivat rauhallisia kuin kirnupiimä ja päätin, että ei haittaa, elämä on hauskaa myös ilman jälkikasvua. Mutta nyt kun kierron puoliväli on koittanut alkavat "piinaviikot". Tunnistan oireet jo itsessäni, ajatukset alkavat hiipiä taas mahdollisen raskautumisen puolelle. Mitä jos tässä kierrossa onnistaisi? Koskahan se laskettu aika sitten olisi? Ja ikään kuin huomaamatta liukuu vauvahaaveiden puolelle, näkee raskausmahoja joka kulmassa ja vaunuja työnteleviä äitejä joka kulman takana. Ja ne raskausuutiset, toinen toistaan haasteellisempia ottaa vastaan. Toisaalta on hienoa, että on onnistanut, mutta jostain oudosta syystä ajatus siirtyy pohtimaan, miksei meille ? Onkohan se haikara eksynyt?

Samalla kuitenkin yritän lohduttaa itseäni. Aikaa ei ole vielä kulunut kauaa, monet yrittävät vuosia ja eivät onnistu sittenkään. Jotenkin siitäkin on selvittävä. Synkillä hetkillä pyrinkin ajattelemaan,että se tulee jos on tullakseen ja onneksi minulla on ihana aviomies ja meillä on toisemme. Uskon, että voimme olla onnellisia ilman lastakin ja nyt tavoitteena onkin keskittyä kaikkeen mitä voi tehdä ilman lasta. Ikuinen nuoruus, hurraa!!

Piinaviikot kestävät vielä toukokuun puoliväliin saakka. Miten jaksaa sinne saakka?