Eka inssi tehtiin kaiken tuskailun jälkeen viikko sitten. Kierron kulkuun jouduttiin puuttumaan, kun ovulaatiota ei tahtonut löytyä. Pregnylin avulla muna saatiin kypsymään ja irtoamaan, ja itse sainkin inssissä täydet pisteet. Toisin kävi mieheni sperman. Se ei kestänyt pesua sitten ollenkaan. Pari hassua kaveria vain jäi henkiin ja lääkäri kertoi uutiset kyllä taas niin empaattisella otteella, että huh huh! Tein virheen ja menin yksin inssiin, kun ajattelin, että kyllähän tästä selvitään kuivin jaloin ja varsinkin silmin, vaikka uutiset olisivat huonoja. Toisin kävi. Lääkäri antoi minun odotella ylinmääräiset 30min, kun "labra ei ollut valmis" ja vakuutteli kaiken olevan hyvin. Sitten käski minun riisuuntua ja käydä hoitopöydälle. Tässäkin vaiheessa yritin vielä saada tietoja ja pyytää, että voitaisiinko ne miehen tulokset nyt käydä läpi. Lääkäri vaan hyssytteli ja lähti hakemaan tavaraa. Siinä vaiheessa kun makoilen hoitopöydällä ilman pikkuhousuja päättää lääkäri alkaa lähestyä minua ja kertoa huonot uutiset. Toisin sanoen sperma oli niin heikkoa, että pesu ei onnistunut toivottavalla tavalla ja yleensä näi huonosta spermasta ei tehdä inssejä. Hän varasti kaiken toivon pois kertaheitolla ja sitten sanoi vaan, että laitetaan nyt kuitenkin nämä pari mitä tässä nyt on. Kysyttyäni jatkosta, kieltäytyy hän konsultoimasta jatkohoidoista, ennen kuin negatiivinen raskaustesti on tehty, jolloin voi ottaa yhteyden omalääkäriin. Sen jälkeen seurasivat inseminaation ikävät toimenpiteet, jotka nekään ei varsinaisesti olleet mitää herkkua. Lääkäri olil koko ajan minulle niin uskomattoman töykeä, että lopuksi vain purskahdin itkuun ja juoksin ulos huoneesta. Totesin miehelleni, että en mene sinne sitten enää ikinä, enkä jaksa näitä hoitoja. Todennäköisesti meille ainoat vaihtoehdot jatkon suhteen ovat icsi-hoidot. Pari päivää asiaa mietittyäni ja kokemuksesta toipuneena, lupasin jatkaa yrittämistä, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että mieheni on mukana joka kerralla ja hoitaa yhteydenotot klinikalle. En vain yksinkertaisesti kestä enää yhtään töykeätä lääkäriä, enkä jaksa kantaa ikävien toimenpiteiden seurauksia yksin. Olen kyllästynyt kuulemaan kommentteja, että "olette yrittäneet vasta reilun vuoden, eihän se mitään ole" ja uskomattominta klinikalla on se, että he jaksavat kauhistella sitä jos mies tulee mukaan tutkimuksiin ja hoitoihin. Mielestäni tämä on yhteinen asia. Ainakin tästä kerrasta opin, että en menee enää sinne yksin. Kun olemme pariskuntana paikalla, olo on paljon helpompi ja mieheni läsnäolo saa minutkin pysymään rauhallisena. Haluan myös, että hän kuulee uutiset suoraan lääkäriltä, eikä aina vain minun kauttani. Viime viikkoinen uutinen oli hänelle aika suuri järkytys, vaikka sitä osasimme odottaa.