Jälleen yksi kierto on ohitettu ja nyt alkavassa kierrossa valmistaudutaan ensimmäiseen inssiin. Vaikka hoitoihin meno on omalla tavallaan helpotus, aiheuttaa se myös paljon ahdistusta. Olenkin pohtinut, että hakisin oikein live vertaistatukea. En vain ole saanut otettua yhteyttä. Tuntuu vähän oudolta, ja miettiä juuri sitä, että no millaista porukkaa siellä sitten on. Lähipiirissä ei ole hoidossa olevia tai hoitoja läpikäyneitä pariskuntia ja tuntuu jotenkin ontolta keskustella siitä muiden kanssa. Surun syvyys alkukuusta oli niin suurta, että ei siinä kommentit, että "monet ovat niistä avun saaneet" paljon helpottanut. Luin Hakkaraisen Lapsettomuuspäiväkirjan ja ajatttelin sen jollain tavalla helpottavan, mutta oikeastaan tieto lisäsikin tuskan määrää. Oli se sen verran surullinen kertomus. Pahinta oli kuvauksessa juuri ne yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset, joita jo tunnistan omassa arjessamme. Hoitojen alkaminen tou lapsettomuuden uudella tavalla arkeemme ja tuntuu kuin nyt se toden teolla alkaa varjostamaa arkeamme. Aiemmin oli helpompi työntää ajatukset taka-alalle ja olla toiveikas. Nyt se tuntuu jo työläältä ja joka viikko on jotain tutkimuksia jotka muistuttavat, lähestyvää h-hetkeä. Harmittavinta on, että inssi ei meille todennäköisesti paljon toivoa anna vaan tarvinemme ivf-hoitoja. Joten nyt pitäisi jaksaa laittaa jäitä hattuu ja odotella kiltisti sekä samalla puurtaa aina vain harmaantuvampaa arkea. Päätimmekin puolisomme kanssa keskittyä seuraavat parikuukautta toisiimme ja toisistamme huolta pitämiseen. Niin väsyneitä tähän kaikkee alamme jo olla, vaikka uusi tie on vasta alussa.